Jalkarannan ala-aste

 Varmasti monet meistä, jotka lauloimme aakkosia tuiki tuiki tähtösen säveleen tuhannetta kertaa, ajattelimme tuolloin -tulisipa jostakin iso kone ja murskaisi tämän betonibrutalismiä ja insinöörityön vitsausta edustavan elementtilaatikon maan tasalle. Silloin se kaikki oli vain turhaa toivetta. Nyt kolutessani opinahjoni raunioita joudun myöntämään, että on täysin käsittämätöntä, kuinka vuonna -75 valmistunut koulu on  nyt jo purkukunnossa. Eikä kyseessä ole edes mikään pelkkä poikkeustapaus, vaan on lajemmaltikkin tunnettu ja tunnustettu trendi, kuinka 70-luvulla rakennettujen koulujen elinkaari on kohdannut päätepysäkin. Sen enempää ottamatta kantaa siihen, mikä tässä kaikessa tragediassa on huonon rakentamisen osuutta ja mikä huonon kuntatalouden takia laiminlyötyjen peruskorjausten ja kunnossapitotoimien puutteen syytä. Tyydyn lakonisesti toeteamaan vain -Loppu on vääjäämätön.

Päivän polttavat puheenaiheet, eivät näemmä ole saaneet mitään uutta syvyyttä aikain saatossa.

Näkymä ATK-luokasta liikuntasaliin.

Kansakoulu

Eletään huhtikuun puoliväliä. Varjopaikoissa on viellä paljon lunta, joka on päivisin loskaista mössöä. Mössön mennessä saappaideni varsista sisään tuntuvat jalassani lapsityövoimalla Taiwanissa valmistetut muotisukkani ilkeiltä. Tämä on kuitenkin laji, jossa ei ole varaa lannistua moisesta. Kahlaan läpi maalaismaiseman paikoin syvälläkin hangessa rypien, vain saavuttaakseni tämän kohteen, jonka historian juuret ulottuvat aina 1600-luvulle asti. Onnekseni joku muu oli tehnyt likaisentyön ja tehnyt sisäänpääsyn helpoksi. Paikan autenttisuus mahdollisti sieluni silmien näkevän 100 vuotta vanhan opetustilanteen, jostain kaukaisuudesta viellä kaikui monotoninen opettajan puhe. Paikka oli täysin vandalismiltä säästynyt erittäin syrjäisen sijaintinsa ansiosta.

 Hymy oli viellä säilynyt, vaikka korvat olivat kadonneet.

 Pyörää ei näkynyt, mutta satula oli. Olisi kiva kuulla mikä siitä kaverista tuli isona, joka ilman satulaa polki kansakoulun ja kodin väliä.